×

Talvella kaverini (Pasi Lahtinen) sai houkuteltua minut osallistumaan NUTS Karhunkierros 83 kilometrin matkalle. Itselläkin oli ollut suunnitelmissa osallistua joskus polkujuoksu-ultraan, mutta vielä se ei ollut tuntunut ajankohtaiselta, johtuen sileän juoksun tavoitteistani.

Keskiviikkona 24.5 matkustimme Kuusamoon sukulaisten luo rasitteeksi ja pari edeltävää kisapäivää käytimme tankkaukseen, lepäilyyn sekä vireystilan ylläpitoon. Kisapäivänä viimeisteltiin myös juoksuliivit kuntoon sekä pakattiin Oulangan Huoltoon huoltokassi valmiiksi.

Kuten moni tietää, kyseinen matka juostaan yöaikaan ja ensimmäiset juoksijat saapuvat maaliin noin klo 6.00 lauantai-aamuna. Tänä vuonna ensimmäisenä maaliin saapui Team Noux:a edustava Petrus Genas ajalla 8:07:12 tuntia.

Aika on tehnyt tehtävänsä ja karhunkierroksen polkujen teknisyys oli omalta osaltani huuhtoutunut mielestä jo vuosia sitten. Onneksi Kuusamossa asuva peruskestävyyspeto, Jaakko Kallunki, valaisi reitin teknisyydestä sekä nousuista. Hyvistä vinkeistä ja neuvoista huolimatta ajoittainen polkujen teknisyys (kalliot, kivet, juuret etc.) sekä niihin liittyvät nousut pääsi yllättämään pahemman kerran.

Olen hyvin tavoitteellinen ihminen tietyissä asioissa, kuten juoksussa 😀, eli kun kerran startti viivalle mennään, niin minulla täytyy olla jokin aikatavoite johon pyrkiä. Tähän mennessä pisin matkani polkujuoksukisoissa oli ollut 30 km ja kaimalla 52 km. Näiden polkujen teknisyyttä ei kuitenkaan voi karhunkierroksen reittiin verrata.

Pitkin kevättä tuli mietittyä mitä aikaa lähteä tavoittelemaan ja kuinka tämä matka tulisi juosta. Lopulta reitin raakuutta tietämättä päädyin asettamaan tavoitteeksi 11 h alituksen. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että kyseinen tavoite oli - far too fast for me!

Kisan ensimmäisen kilometrin juoksin lähtöryhmäni puolivälissä. Kilometrin jälkeen kello näytti 7.22 min/km ja hermo petti sillä hetkellä 😉. Ajatukseni oli, että alkumatkasta täytyy pystyä juoksemaan hieman nopeammin, koska lopun ylämäkiin menee jokatapauksessa aikaa. Tästä syystä sitten lähdin hieman lisäämään nopeutta, ohittelemaan ja etsimään sopivan vauhdin omaavaa ryhmää. Nopeasti sellainen löytyikin ja hieman myöhemmin oltiin 7-10 henkilön ryhmässä tarpomassa kohti Oulankaa. Ryhmässä vauhti oli tasaista ja juoksu tuntui kevyeltä ja hyvältä.

Hieman myöhemmin kuitenkin alkoi tulla "lyhyitä" jyrkkiä nousuja, jotka aiheuttivat haitari liikettä jonoon ja perällä tulevat joutuivat aina hieman kirimään ylämäen jälkeen. Huomasin myös kellosta, että keskivauhti "helpolla" pätkällä oli kivunnut reilusti yli 7 min/km. Näistä syistä johtuen päätin ohittaa jonon ja pyrkiä juoksemaan hieman kovempaa kuroakseni menetettyä aikaa takaisin 😆 (liekö fiksua vai ei). Seuraavat kilometrit Oulangalle juostiinkin sitten parin henkilön voimin.

Oulangalla pysähdys kesti noin 6 minuuttia, tarkoitus oli viipyä lyhyempään, mutta jotenkin sitä untuvikkona jäi katselemaan mainoksia ja ihmettelemään. Oulanka - Basecamp väliltä muistikuvat ovat huomattavasti heikommat. Sen muistan, koska asiaa kovasti itsekseni ihmettelin, että 35 km kohdalla takareidet olivat jo valmiita rampattamaan, yksikin väärä liike, niin takareisi olisi krampannut. Luulin, että juoksukilometrini/nousuharjoitukset olisivat totuttaneet takareidet tähän menoon tai ainakin huomattavasti pidemmälle ennen oireita... 45 km kohdalla myös etureidet sanoi sopimuksen irti, joten tästä eteenpäin kaikki ylimääräiset jalkojen koukistukset sekä ojennukset oli kielletty. 😄.

Oulanka - Basecamp välillä muistelen olleen myös ajottain haastavia kilometrejä, joissa tossu pysähtyi vääjäämättä. Kivikot aiheutti vaikeuksia ja juoksu puuroutui väkisin kävelyksi, eikä etu- ja takareisien ongelmat tätä ainakaan helpottaneet. Tässä vaiheessa minulle alkoi viimeistään valkenemaan, ettei asettamaani aikatavoitetta ollut mahdollista saavuttaa. Yön raskaina tunteina tätä ajatusta oli todella vaikea hyväksyä, yritin kyllä tsempata itseäni ja toistelin, että " - ei tämä huono suoritus ole", mutta ylpeys ei vain voinut hyväksyä sitä. Tässä vaiheessa hiilihydraattien nauttiminenkin juoksun lomassa alkoi sakata ja vähensin tunti annosta 70g -> 60g.

Basecamp - Maali. Basecamp:in huolto vei noin 9 minuuttia, mikä oli noin 3 minuuttia omia ennakoituja ajatuksia pidempi. Osasyy tähän varmasti oli se, että halusin hieman syödä kiinteää safkaa ja saada geelien/karkkien tilalle makua. Lisäksi kun olin jo kerinnyt noin 20 m päähän huoltoteltalta, kuulin huoltohenkilökunnan huutelevan " - Keneltä jäi polkujuoksusauvat"? Nopea vilkaisu omiin käsiin ja totesin, " - minultapa hyvinkin". Ei muuta kuin takaisin teltalle sauvoja hakemaan, kirosin mielessäni taas itseäni 😂. Tässä kävi lopulta kuitenkin onni onnettomuudessa, koska aikaisemmin sauvoja kasatessani ja käyttöönottaessani olin tipauttanut polulle toisen sauvan käsiremmin. Joku ystävällinen juoksija oli poiminut sen ja jättänyt Basecamp:in huoltoteltalle ja sain sen huoltohenkilökunnalta takaisin.

Basecamp:in jälkeen 70 km kohdalla kilometrit alkoi tuntua pitkiltä, nousumetrit lisääntyi ja kilometriajat alkoi painua 8-10 min/km. Tässä vaiheessa turvauduin reitin pilkkomiseen lyhyempiin etappeihin. 70 - 79 väliset kilometrit pilkoin kolmeen osaan 73, 76 ja 79 km, jossa olisi viimeinen huolto Konttaisen raskaan nousun jälkeen. Konttaisen huoltoteltat lyö itsellä tyhjää, enkä millään enää saa mielikuvia siitä, miltä se näytti tai mitä siellä tapahtui, mutta aikaa huollossa kului 6 minuuttia.

Huollon jälkeen lähdettiinkin jo nousemaan Valtavaaran päälle. Mielessäni ajattelin, että toiseksi viimeistä isompaa nousua viedään (vähänpä minäkin tiesin 😅). Huollosta - Valtavaaran päälle oli matkaa reilu kaksi kilometriä ja puoleen väliin mahtui yksi "ylimääräinen" nousu mihin en ollut henkisesti varautunut.

Olin siinä vaiheessa pitkään juossut toisen kilpailijan perässä (Hiltunen Paavo, Puijon Mahti) ja olin päättänyt, että vauhti on sopiva ja jos kaveri lähtee, niin menköön! Puolivälin huipulla Valtavaaralle Paavo alkoi kuitenkin ottamaan kännykällä selfie-maisemakuvaa. Ajattelin että tässä on paikka iskeä ja lähdin rullaamaan alamäkeen vauhdilla, josta en ollut varma selviäisinkö ilman ilmalentoa. Sivusilmällä näin, että Paavolle alkoi tulla kiire saada puhelin takaisin taskuun, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. (Edellinen lause on kirjoittajan tulkinta tapahtuneesta 😄). Maalissa tapasin vielä Paavon ja puhuttiin, että oli hyvää "kaksintaistelua" pitkään ennen Valtavaaran huippua. Kerroin myös hänelle, että ilman hänen lyhyttä stoppia, olisin vain yrittänyt roikkua hänen perässään maaliin asti.

Matka jatkui Valtavaaran viimeisen nousun huiputtamiseen, jonne kestävyyspeto Jaakko Kallunki oli tullut minua vastaan. Jotain juttuja Jaakko yritti siinä minulle heitellä ja tsempata, mutta olin aika kypsää lihaa ja pystyin vain lyhyesti vastaamaan. Valtavaaralta on kyllä hienot maisemat (kuva yllä), ihan pienen hetken kerkisikin niitä ihailla, ennen kuin matka jatkui. Jaakko hieman piristi minua kertomalla, että nyt on enää Rukan takarinteiden portaiden nousu ennen maalia, tästä sain heti niin paljon voimaa, että kun lähdin Valtavaaran alamäkeen niin kompastuin juurakkoon ja lensin jo kolmannen kerran maahan (nyt vuoti myös toinen polvi). Heti maahan tultua oikea pohje alkoi kramppaamaan ja Jaakko olikin nopeasti suoristamassa jalkaa. Samassa kun Jaakko tarrasi jalkaan ja väänsi suoraksi/nosti, niin pohje kramppi hellitti, mutta oikean reiden sivulihas alkoi kramppaamaan, yritin saada sanaa suustani kertoakseni Jaakolle, että pohje kramppi loppui jo, mutta oikea reisilihas on nyt krampissa 😂. Kestävyyspedon hellällä hieronnalla tämäkin kramppi saatiin hyvin nopeasti selätettyä. Ylös noustessa menikin sitten pidempään, kun krampit meinasi iskeä takaisin.

Lopulta jatkettiin Valtavaaralta laskeutumista, mutta lasku tuntui minusta hyvin lyhyeltä. Hetken juostua oli edessä taas jyrkkä nousu. Katsoin Jaakkoa ja kysyin, että tämä ilmeisesti kierretään, koska nousuja on vain yksi. Vastaus oli " - Ei, tämä on vain pieni nousu ja lasku jatkuu sitten" 🤥, voimat oli niin lopussa, etten tiennyt itkenkö vai nauranko. Nousun jälkeen tarkistin vielä Jaakolta, että onko Rukan nousun lisäksi mitään vastaavia "pikku nousuja", niitä ei kuulemma enää ollut.

Juoksu jatkui Rukan takarinteille, jossa odotti viimeinen porrasnousu Rukan päälle. Nousu oli pitkä ja mies oli väsynyt, mutta sain uskoa, kun tiesin kuinka lähellä maalia oltiin. Ei muuta kuin portaita tarpomaan. Matkalla huipulle Jaakko sanoi menevänsä edeltä, jotta saa otettua kuvia sekä videoita, kuulosti loistavalta suunnitelmalta. Jaakon pomppiessa portaita ylös, minua alkoi suoraan sanottuna hieman vituttaa 😠. Kaveri vetää portaita kuin leipää ja hinaa kisaajaa perässä kuin märkää rättiä. Mietin siinä pienessä mielessäni vain, että tulee vielä päivä, kun tilanne on toisinpäin.

Lopulta viimeinenkin huippu oli saavutettu ja edessä olisi vain alamäkeä. Tässä vaiheessa epätoivo alkoi muuttua toivoksi ja uskoksi siitä, että matkalla olisi päätepiste. Alaspäin rullatessa matkan raasto sekä reisien kivut unohtuivat ja suu messingillä lähestyin maalilinjaa, joka tänä vuonna oli Rukan eturinteiden alla olevan Piste.- ravintolan edessä. "Loppusuoralle" saavuttaessa oli mahtava nähdä joukon seassa myös omia sukulaisia kannustamassa ja tsemppaamassa sekä muuta yleisöä, jotka iloisesti antoivat vielä viimehetken taputukset maaliin saapuville.

Tässä vaiheessa ilo valtasi mielen ja kaikki negatiiviset ajatukset huuhtoituivat mielestä pois. Olin saanut suoritettua ensimmäisen polkujuoksu-ultrani kunniallisesti ja kaikkensa antaneena maaliin saakka. Olin ylpeä itsestäni! Jo alusta lähtien tiesin, että pystyn tähän, mutta se mitä en tiennyt, oli kuinka raa'aksi se lopulta menisi ja kuinka monesti kisan aikana mielessä pyörisi ajatus keskeyttämisestä. Lopulta joka kerta kuitenkin sisu ja ylpeys voitti. Ylpeys siitä, että ei antanut periksi omille ajatuksille 😌.

Maaliin saapuessa tankki ja mieli oli tyhjät, hetkellisesti siinä vaiheessa käy kuitenkin mielessä, että minä tein sen, saavutin jotain, minkä en vielä reilu 2 vuotta sitten tiennyt olevan mahdollista. Tieto siitä, että jätit reitille enemmän kuin koskaan uskoit itsestäsi löytyvän, ylitit oman kipukynnyksen, niin fyysisesti kuin psyykkisesti, itselläni oli juuri se tunne maaliin tullessa. Tunsin itseni voittajaksi 🖤 👊 (ajasta huolimatta 🤣).

ps. pari päivää kisan jälkeen mieli alkaa jo unohtaa kisan raastavimpia hetkiä ja ajatukset väkisinkin kääntyä onnellisiin ja iloisiin muistoihin. "Osalla" 😆 meistä on voinut jäädä kaihertamaan jokin pieni asia kisasta, kuten aikatavoite. Olettaen, että paikat pysyy kunnossa, niin tässä hetkessä, lupaan, että tuo asettamani 11 h alitus ei tule jäämään toiveeksi, vaan tulen vielä murskaamaan sen 1-2 vuoden sisällä!!!

Lisää Määrää, Lisää Verttiä !!!

- Tie Huipulle -

×

Viikonloppuna Himoksella kisattiin sen ensimmäinen seikkailukilpailu. Osallistujia oli runsaasti ja ilmeisesti kaikki oli tullut tapahtumaan iloisella mielellä sekä viihtymään tai ainakin tunnelmasta sain tämän käsityksen, sen ollessa iloista ja läheistä!

Myös itse olimme pieneessä nosteessa, olihan edellisistä kilpailusta vierähtänyt jo tovi ja aina on kiva päästä kaverin kanssa yhdessä haastamaan omia kestävyys ominaisuuksia.

Osallistuimme Challenge 6h sarjaan, johon kuului pyöräilyä, juoksua, suunnistusta, melontaa, köysi laskeutumista sekä tehtävä rasteja. Seikkailukisa on mukava kilpailu mielinen tapahtuma, jossa pääsee haastamaan omia kestävyys ominaisuuksia eri lajeissa, se tarjoaa myös hetkittäin hengähdys taukoja tehtävä rasteilla.

Tapahtumassa oli suunniteltu sarjoja niin ensikertalaisia sekä pidempään harrastaneita ajatellen. Tämän ansiosta kaiken tasoisilla harrastajilla oli mahdollista osallistua tapahtumaan. Matkojen pituus sekä suunnistus osuuksien vaativuudet lisäsivät kuitenkin lähes kaikissa sarjoissa etukäteen ajateltujen tavoite aikojen saavuttamista. Tämä olikin yksi keskeinen kohta, joka nousi esille palaute kyselyssä. Järjestestäjien mukaan näihin tullaan panostamaan ensivuonna, joten uskoisin, että ensivuonna tätä ongelmaa ei enää ole!

Järjestäjien luoma tapahtuma sekä Himoksen tarjoamat faciliteetit siinä ohessa, olivat kyllä todella onnistuneita ja saivat laajasti kiitosta. Itse pidimme erityisesti tilavasta ja katetusta vaihtoalueesta, jossa oli erittäin hyvä säilyttää varusteita sekä suorittaa vaihdot.

Oma kisamme meni ehkä ennakoitua huonommin, johtuen omista pahoista virheistämme sekä osittain suunnistus osuuksien vaativuudesta. Challenge 6h sarjan pituus oli noin 67 km, mutta itse saimme tähän käytettyä 77 km :). Matka lähenteli jo Challenge 8h sarjan matkaa, joka oli noin 80 km. Aikaa käytimme reitillä 8h 4 min.

Lisä kilometrit syntyivät pääosin melonta rastilla, jossa noudimme challenge 8h rastin järven perältä sekä pyörä suunnistus osuudella, jossa laskeuduimme Länsi-Himoksen päältä alas Himoksen keskirinteille todetaksemme, että seuraava rasti oli Länsi-Himoksen päällä :). Melonta rastin pummin saimme tietää vasta kilpailun jälkeen, mutta laskeutuminen alas Himokselta ja siirtymä reittejä pyörää tunkkaamalla takaisin ylös, otti sekä fyysisesti että henkisesti koville! Lisä aikaa kului myös polkujuoksu sekä suunnistus osuuksilla, jossa etsimme yhteensä 3 rastia turhauttavan pitkään.

Joka tapauksessa kilpailusta jäi hyvä maku, tapahtuman luonteen sekä hyvän järjestelyn ansiosta. Osallistuisinko uudestaan? Kyllä osallistuisin! Keväällä 2023 pitäisi kuitenkin ensimmäinen aika tavoite saada toteutettua (10 km < 40 min), joten liput tapahtumaan voi olla jo myyty, ennen kuin itse varmuudella oman aikataulun tietää!

- Tie Huipulle